Lainsäädännöstä

  • palvelutarpeen arvioinnin lähtökohta asiakaslähtöisyys ja monitoimijainen yhteistyö
  • vahvuuksien ja voimavarojen korostaminen
  • nepsy-osaaminen
  • monitoimijainen yhteisityö, päällekkäisen työn vähentäminen
  • tulosten perusteella diagnoosi on keskeinen palveluita määrittävä tekijä
  • pirstaleisuus vaikeuttaa kokonaisvaltaisten palvleuiden löytymistä ja koordinointia
  • diagnoosia ei tarvita palveluiden saamiseen

Suomen lainsäädäntö määrittelee palveluitaan useiden eri lakien nojalla. Seuraava kuvio 1. on muodostettu niistä sosiaali-, terveys- ja sivistystoimen yleis- ja erityis- palveluista, joiden perusteella lapset ja heidän perheensä saavat heille laeissa mää- riteltyjä ja heidän eri elämäntilanteissaan tarvitsemiaan palveluita.

Yleiset sivistyspalvelut

Varhaiskasvatuslaissa (L 13.7.2018/540, §3) määritellään tavoitteet varhaiskasvatukselle. Siinä korostetaan lapsen kokonaisvaltaisen kasvun, kehityksen, terveyden ja hyvinvoinnin sekä oppimisen ja koulutuksellisen tasa-arvon edistämistä. Lapsen tuen tarpeen havaitseminen, suunnittelu, toteuttaminen ja arviointi tehdään yhteistyössä lapsen, hänen vanhempiensa tai huoltajiensa, varhaiskasvatuksen opettajien ja erityisopettajan yhteistyössä. Tarvittaessa monialaiseen yhteistyöhön otetaan myös muita sosiaali- ja terveydenhuollon ammattilaisia. Lapsen tarvitsema tuki ja sen tavoitteet kirjataan lapsen henkilökohtaiseen varhaiskasvatussuunnitelmaan (VASU) ja varsinainen oppimisen ja kehityksen tuki toteutetaan osana lapsen joka- päiväistä varhaiskasvatusta. Lähtökohtana on, että lapsen osallistuminen varhaiskasvatukseen on lapsen hyvinvoinnille, kehitykselle ja oppimiselle tukeva pohja ja lapsen tuen tarpeita voidaan ratkaista toiminnan eriyttämisellä, ryhmien joustavalla muuntelulla ja muokkaamalla oppimisympäristöjä lapsen tarpeita vastaaviksi. (Ope- tushallitus 2018, 55–56.) VAKAN KOLMIPORTAINEN TUKI

Perusopetuslakiin tehtiin muutoksia (L 24.6.2010/642, §16–18), joiden mukaan kol- miportaisen koulunkäynnin tuen tasot ovat yleinen tuki, tehostettu tuki ja erityinen tuki. Lapsi voi saada vain yhtä edellä mainituista oppimisen tuista kerrallaan. Edellä mainitun lain mukaan määriteltyjä tukipalveluja ovat tukiopetus, osa-aikainen erityis- opetus, tulkitsemis- ja avustajapalvelut ja erityiset apuvälineet. Näitä voidaan käyt- tää joustavasti jokaisella tuen tasolla. Tuen suunnittelu on oltava pitkäjänteistä ja lapsen tarpeiden mukaisesti muuntuvaa. Tuen kesto ja tuen taso määritellään yksi- lökohtaisesti lapsen tarpeiden mukaisesti. (Opetushallitus 2014, 61.)

Terveydenhuollon palvelut

Neuvola on ensimmäinen toimija, joka seuratessaan syntymästä lähtien lapsen ke- hitystä ja kasvua ja kuunnellessaan vanhempien kertomuksia lapsen toiminnasta ja käyttäytymisestä on avainasemassa tunnistamaan niitä erityispiirteitä, poikkeavuuk- sia ja haasteita, joita lapsella mahdollisesti ilmenee. Terveydenhuoltolain mukaan neuvolan tehtävä on, kunnan perusterveydenhuollon toimijana lapsen terveen kas- vun, kehityksen ja hyvinvoinnin edistämisen ja seurannan lisäksi tukea koko per- heen hyvinvointia ja edistää koko perheen terveellisiä elintapoja. Lisäksi neuvolalla on lain mukaan velvollisuus tunnistaa varhaisesti lapsen erityisen tuen ja tutkimus- ten tarpeita, tukea näissä lasta ja perhettä ja tarvittaessa ohjata heitä tarkoituksen- mukaisiin tutkimuksiin ja hoitoon. Neuvolan on toimittava tarvittaessa yhteistyössä varhaiskasvatuksen, lastensuojelun, muun sosiaalihuollon, erikoissairaanhoidon ja muiden lapsen tilanteen vaativien tahojen kanssa. (L 30.12.2010/1326, §15.)

Terveysneuvonta ja määräaikaiset terveystarkastukset on järjestettävä siten, että alle kouluikäisen lapsen ja perheen erityisen tuen tarve tunnistetaan mahdollisimman varhaisessa vaiheessa. Tarpeen mukainen tuki tulee järjestää viiveettä. Erityi- sen tuen tarve on selvitettävä, jos alle kouluikäisessä lapsessa, perheessä tai ym- päristössä on tekijöitä, jotka voivat vaarantaa terveyttä, kasvua ja kehitystä. (Las- tenneuvola [viitattu 27.7.2020].)

Koulu- ja opiskelijaterveydenhuolto ovat osa kunnan terveydenhuoltojärjestelmää ja palveluista on säädetty terveydenhuoltolaissa (L 30.12.2010/1326) ja neuvola-, koulu-, opiskelu- ja suun terveydenhuollosta säädetyssä asetuksessa (A 338/2011). Kuntien on laadittava koulu- ja opiskeluterveydenhuollolle toimintaohjelma ja palvelut alueellaan järjestettävän peruskoulun, lukion, ammatillisen perusopetuksen sekä korkeakoulu- ja yliopisto- opiskelijoille. Lapsen, nuoren ja koko perheen hyvinvointia tarkastellaan peruskoulun aikana kouluterveydenhuollossa kolmella laajalla ter- veystarkastuksella ja tavoitteena on tunnistaa varhaisessa vaiheessa lapsen ja hä- nen perheensä tuen tarpeet. Koulu- ja opiskeluterveydenhuolto on myös osa koulun lakisääteistä oppilashuoltoa, josta kuvausta tarkemmin erikoispalveluja esiteltä- essä. (Sosiaali- ja terveyspalvelut [viitattu 19.5.2020].)

Koulu- ja opiskeluterveydenhuolto on myös keskeinen toimija lasten ja nuorten mielenterveystyön palveluja järjestettäessä. Pajari, Rekola ja Mattila (2020, 390) totea- vat artikkelissaan, että jos vanhempien ja/tai viranomaisten huoli herää lapsen mie- lenterveyden tilanteesta eivätkä yleiset ohjeet ole riittäviä lapsen tilanteen paranta- miseksi, on syytä kokonaisvaltaisesti selvittää mitkä mahdollisesti päällekkäisetkin syyt voivat vaikuttaa lapsen oirehdintaan. Syyt voivat liittyä muun muassa lapsen erilaisiin ominaisuuksiin ja kehitystasoon, kuormittumiseen koulussa, päivähoidossa tai kotona, somaattisiin sairauksiin tai esimerkiksi aiempaan traumaan. Terveydenhuollon perustasolla on oltava riittävästi resursseja ja osaamista myös mielenterveyden problematiikan varhaiseen tunnistamiseen erikoissairaanhoidon tuella. Tut- kijat ovat huolissaan erityisesti neuropsykiatristen syiden jäämisestä vähäiselle huomiolle ja toteavat, että niitä selittäviä tekijöitä ei aina oteta riittävän vakavasti huomioon pohdittaessa lapsen palvelujen tarvetta. Heidän mukaansa syiden selvittäminen olisi erityisen tärkeää siitä syystä, että oikea-aikainen tunnistaminen ja diagnosointi estää liiankin usein tehdyt väärät arviot ja väärälle uralle lähtenyt hoito aiheuttaa lapselle paljon väärinymmärrystä ja voinnin huononemista sekä hänen vanhemmil-leen uupumista ja omaan vanhemmuuteen liittyviä vääriä tulkintoja.

Kaikilla lasten julkisilla palveluilla on velvollisuus omalla toiminnallaan edistää ja tukea perusterveydenhuollon lisäksi myös lapsen mielenterveyttä. Vanhempien rinnalla julkisten palveluiden edustajat esimerkiksi opettajat, koulupsykologit, koulukuraattorit, terveydenhoitajat ovat tärkeässä paikassa lapsen häiriöiden tunnistamisessa. Jo mainittujen toimijoiden lisäksi lapsen mielenterveystyön peruspalveluihin kuuluvat sosiaalitoimi ja siellä erityisesti kasvatus- ja perheneuvonta, myös yksityiset palveluntuottajat ja järjestöt rinnastetaan omalla alallaan toimivina ammattilaisina tähän velvoitettujen ryhmään. (Huikko ym. 2017, 16.)

Viimesijaisena terveydenhuollon toimijana toimii erikoissairaanhoito, jota neuropsykiatrisesti oireilevien lasten hoidossa edustavat lastenneurologian ja lasten- ja nuor-ten psykiatrian toimijat. Esimerkiksi lastenpsykiatrian suurin yksittäinen potilasRyhmä on nimenomaan neuropsykiatriset häiriöt ja niistä suurin yksittäinen häiriö on ADHD/ADD. (Emt. 2017. 59).

Yleiset sosiaalipalvelut

Sosiaalihuollon lainsäädäntö on pitkään ollut hyvin järjestelmäkeskeistä. Vuonna 2014 säädetyllä sosiaalihuoltolailla (L30.12.2014/1301) on pyritty muuttamaan näkökulmaa asiakaskeskeisemmäksi ja uudistuksen lähtökohtana on ollut yksilö ja perhe erilaisine tarpeineen. Asiakaskeskeisyyttä vahvistamaan sosiaalihuoltolakiin on määritelty ihmisten tuen tarpeet, joiden perusteella sosiaalihuoltoa ja tarkemmin sanottuna sosiaalipalveluja järjestetään. (Sosiaalihuoltolain soveltamisopas 2017, 38.)

Suuri osa sosiaalihuoltolailla määritellyistä sosiaalipalveluista ovat sidottuja kunnan määrärahoihin ja niiden myöntämisessä kunta voi lain asettamissa puitteissa käyttää tarveharkintaa. Näidenkin palvelujen myöntäminen vaatii yksilöllisen palvelutarpeen arvioinnin eikä näin ollen kunta voi sulkea palvelujen piiristä mitään asiakasryhmää. (Sosiaalipalvelut [viitattu 19.5.2020].)

Koska opinnäytetyöni käsittelee neuropsykiatristen lasten ja heidän perheidensä palvelutarpeen arviointia sosiaalihuollossa, seuraavassa kuviossa esitellään sosiaalihuoltolain (L 30.12.2014/1301, § 14) perusteella säädetyt sosiaalipalvelut, joita kuntien on asukkailleen perus- tai erityispalveluina tarjottava.

Sosiaalihuoltolaissa (30.12.2014/1301, § 13) on säädetty lapsen terveyden ja kehityksen turvaamisesta, joka määrittelee lapselle ja hänen perheelleen välittömän oikeuden hänelle välttämättömiin sosiaalipalveluihin. Palveluita on kyseisen lain mukaan tuotettava siinä laajuudessa, mikä kulloinkin on tarvittava ja siihen vuorokaudenaikaan, kun tarve on. Palveluiden avulla on annettava tukea vanhemmille, huoltajille ja muille lapsen huollosta ja kasvatuksesta vastaaville toimijoille heidän kasvatus- ja lapsen huoltotehtävässään. Lapsella ja perheellä on oikeus saada välttämättömät sosiaalipalvelut tarvittavassa laajuudessaan ilman lastensuojeluasiakkuutta. Kaikille lapsi- ja perheasiakkaille on tehtävä palvelutarpeen arviointi ja sen tekemisestä ja kirjaamisesta vastaa peruspalveluissa omatyöntekijä ja lastensuojelussa sosiaalityöntekijä. Erityistä tukea tarvitseva lapsi ja nuori ovat sosiaalihuoltolain kautta oikeutettuja saamaan moniammatillisen päätöksenteon palveluja, jotka turvaavat heille heidän kehitykselleen ja terveydelleen välttämättömät palvelut. (Hämeen-Anttila 2017, 217–218.)

Sosiaalityö on yksilö-, perhe-, yhteisö ja rakennetasoilla tehtävää sosiaalisia ongelmia ehkäisevää, vähentävää ja poistavaa asiantuntijatyötä. Sosiaalityön tarkoitus on varmistaa, että vaikeimmissa asemissa oleville ihmisille löydetään heidän tarvitsemansa apu ja tuki. Perhekohtaisella sosiaalityöllä pyritään vanhemmuuden tukemiseen ja lasten sosiaalisen turvan varmistamiseen ja tässä työssä yhteistyö muiden toimijoiden, esimerkiksi koulun ja varhaiskasvatuksen kanssa on tärkeää. Sosiaaliohjaus puolestaan on yleinen sosiaalipalvelu, jossa apua ja palvelua tarvitseville henkilöille annetaan ohjausta ja neuvontaa tarjolla olevista palveluista ja niiden saa- vutettavuudesta. Myös arkielämän sujumiseen ja itsenäiseen suoriutumiseen tähtäävää palvelua annetaan sosiaaliohjauksena sitä tarvitseville. (Sosiaalityö. [Viitattu 19.5.2020].)

Sosiaalihuoltolaki velvoittaa kunnat järjestämään kasvatus- ja perheneuvontaa lapsen hyvinvoinnin, yksilöllisen kasvun ja myönteisen kehityksen edistämiseksi, vanhemmuuden tukemiseksi sekä lapsiperheiden suoriutumisen ja omien voimavarojen vahvistamiseksi ja sitä toteutetaan monialaisesti sosiaalityön, psykologian ja lääketieteen sekä tarpeen mukaan muiden asiantuntijoiden kanssa. (L 30.12.2014/1301, §26). Kasvatus- ja perheneuvonnan ydintehtävät ovat vanhemmuuden tukeminen, lapsen kehityksen tukeminen, pari- ja perhesuhteiden tukeminen, vauvaperheiden tukeminen, asiantuntija- ja konsultointiavun antaminen, sekä sovittelu ja sitä toteut- tavat ammattikunnat ovat sosiaalityöntekijät, laillistetut psykologit sekä lasten- ja nuorten psykiatrit. Kasvatus- ja perheneuvonta on kohdennettu, matalan kynnyksen palvelu ja tapahtuu sosiaalihuollon ja terveydenhuollon rajapinnassa. Asiakkuuden lähtökohtia ovat vapaaehtoisuus, avoimuus ja luottamuksellisuus. Asiakkaat tulevat palveluun oma-aloitteisesti tai yhteydenotto tehdään yhdessä viranomaisen kanssa. (Bildjuschkin 2018, 8–13.)

Kasvatus- ja perheneuvonta tekee verkostoyhteistyötä laaja-alaisesti muiden lapsille ja perheille tukea tarjoavien tahojen kanssa, joita ovat neuvolat, perusterveydenhuolto, varhaiskasvatus, opiskeluhuolto, perhesosiaalityö, aikuissosiaalityö, lastensuojelu, vammaispalvelut, lasten- ja nuorten psykiatria, lasten neurologia, päihde- ja mielenterveyspalvelut sekä kuntoutus- ja terapiapalvelut. Näistä kasvatus- ja perheneuvonnan rajapinnoilla samojen asiakkaiden kanssa erityisesti toimivat perhesosiaalityö, lastensuojelu, oppilas- ja opiskelijahuolto sekä lastenpsykiatria. Kasvatus- ja perheneuvonta ja perusterveydenhuollon palvelut parhaimmillaan ja riittävästi resursoituna vähentävät lastensuojelun ja erikoissairaanhoidon tarpeita. (Bildjuschkin 2018, 15.)

Niin ikään sosiaalihuoltolain velvoittamana perhetyötä tarjotaan erityistä tukea tarvitsevan lapsen ja hänen perheensä tarpeen mukaan lapsen hoidon ja kasvatuksen tueksi. Perhetyön monimuotoisina sisältöinä ovat vanhemmuuden tukeminen, lapsen hoidon ja kasvatuksen ohjaaminen, perheen toimintakyvyn vahvistaminen, vuorovaikutustaitojen tukeminen, sosiaalisen verkoston laajentaminen ja syrjäytymisen ehkäiseminen (Perhetyö [viitattu 28.7.2020].). Perhetyötä pyritään antamaan perheille mahdollisimman varhaisessa vaiheessa ja tavoitteena on estää ongelmien vaikeutuminen ja kasautuminen. Perhetyö on sosiaalihuollon palvelua, vaikka sitä matalan kynnyksen periaatteella tarjottaisiin esimerkiksi osana neuvolan perhe- työtä. Asiakkaalla on tällöinkin oikeus sosiaalihuoltolain mukaiseen palvelutarpeen arviointiin. (Sosiaalihuoltolain soveltamisopas 2017, 58–59.) Terveyden- ja hyvinvointilaitoksen, THL:n mukaan perhetyöntekijän keskeisiä osaamisalueita ovat lapsen kasvuun ja kehitykseen liittyvät tiedot, lapsen ja vanhemman ohjaamiseen ja kohtaamiseen liittyvät taidot, erilaisten tilanteiden ja ihmisten kanssa työskentelyn taidot, erilaisten työmenetelmien hyödyntäminen, lapsen kasvatukseen ohjaavien palveluiden tuntemus sekä mielenterveys-, päihde- ja parisuhdetyön tuntemus. (Perhetyö [viitattu 28.7.2020].)

Erityiset sosiaalipalvelut

Yleisten edellä esiteltyjen sosiaalipalveluiden lisäksi lapsilla ja perheillä on oikeus tarvitsemiinsa erityispalveluihin (Kuvio 2.), joista seuraavassa nepsy-piirteisten lasten mahdollisesti tarvitsemina palveluina ensimmäisenä esitellään oppilas- ja opiskelijahuolto. Oppilas- ja opiskelijahuoltoon kuuluu opiskelijoiden tarvitsemien opiskeluhuoltopalvelujen yhdenvertaisen saatavuuden ja laadun turvaaminen, monialaisen yhteistyön vahvistaminen, yksilökohtainen opiskeluhuolto, opiskeluhuoltosuunnitelma ja opiskeluhuolto-ryhmät. Lakisääteisiä opiskeluhuollon palveluita ovat koulupsykologit, koulukuraattorit ja oppilashuoltoryhmät sekä koulu- ja opiskelijatervey- denhuolto. Opiskeluhuollon toteuttaminen tapahtuu sosiaali- ja terveystoimen yhteistyönä, yhdessä opiskelijoiden, huoltajien ja tarvittavien yhteistyötahojen kanssa.

Peruskouluissa tästä lakisääteisestä ryhmästä käytetään nimitystä oppilashuolto- ryhmä ja opiskelijasta nimitystä oppilas. (L 30.12.2013/1287, § 2–14.)

Perusopetuksen järjestäjä eli useimmiten kunta määrittelee oppilashuollon ohjausryhmän ja koulukohtaiset oppilashuoltoryhmät. Yksittäisen oppilaan tilannetta käsittelemään määritellään tapauskohtaisesti asiantuntijaryhmä, johon osallistujia kootaan huoltajien ja opettajan lisäksi muun muassa kouluterveydenhuollosta, kuraattori- ja psykologipalveluista ja sosiaalihuollosta aina sen mukaan, kun kyseessä ole- van lapsen tilanteessa on tarkoituksenmukaista. (Opetushallitus 2014, 78.)

Vammaispalveluissa lähdetään siitä, että ensisijainen sosiaalipalveluja määrittävä ja perusteleva laki on sosiaalihuoltolaki. Pääperiaatteena julkisten palveluiden tuottamisessa on, että ne suunnitellaan kaikille sopiviksi ja esteettömiksi. Jos yleiset palvelut eivät riitä, järjestetään erityispalveluita kuten kuljetus-, asumis-, apuväline- ja tulkkauspalveluita. Tavoitteena on, että vammaisten henkilöiden omatoimisuutta ja työ- ja toimintakykyä tuetaan, jotta jokapäiväisestä elämästä selviytyminen olisi helpompaa. (Vammaispalvelut ja tukitoimet [viitattu 19.5.2020].)

Vammaispalvelulaki (3.4.1987/380 §2) määrittelee vammaisen henkilön henkilöksi, joka vamman tai sairauden vuoksi omaa erityisiä vaikeuksia selviytyä elämän ta- vanomaisista toiminnoista. Seuraavat toisistaan eroteltavat määreet voivat oikeut- taa vammaisen henkilön vammaispalvelulain mukaisiin palveluihin; erityiset suoriu- tumisvaikeudet, pitkäaikaisuus, tavanomaiset elämäntoiminnot ja välttämätön tarve (Räty 2017, 252–256.)

Vammaispalveluista on saatavissa kuntoutusohjauksen ja sopeutumisvalmennuksen palveluita. Kuntoutusohjauksen tarkoitus on, että vammaisen henkilön toimintakyky ja kuntoutuksen edellytykset paranisivat. Vammaista henkilöä ja hänen lähipiiriään ohjataan ja heitä tiedotetaan niistä erityistarpeista, joita henkilön toimintamahdollisuuksien lisäämiseen liittyy. Kuntoutusohjauksen keskeisiä tehtäviä on ak- tivoida asiakasta käyttämään omatoimisesti yleisiä palveluita, seurata asiakkaan kuntoutumisprosessia, tiedottaa asiakasta hänen oikeuksistaan erilaisiin yhteiskunnan tarjoamiin palveluihin, kuntouttaa asiakasta ja antaa palvelusuunnitelman tekemiseen tarvittavaa asiantuntija-apua sekä toimia asiantuntijana vammaisen asiakkaan tarpeiden selvittämisessä. Kuntoutusohjauksen päämäärä on asiakkaan aktiVoiminen omatoimiseen selviytymiseen. Sopeutumisvalmennuksessa tavoite on, että vammaisen henkilön toimintakyvyssä saadaan aikaan positiivista muutosta. Se on asiakkaan ja hänen lähipiirinsä neuvontaa, ohjausta ja valmennusta. Sitä voidaan toteuttaa sekä yksilö- että ryhmämuotoisena. Tarkoituksena on saada vammainen henkilö hyväksymään ne ongelmat, jotka vammasta arkielämään aiheutuu. Ensisijaisesti pyritään auttamaan henkilöä ottamaan vastaan ne psyykkiset paineet, jotka vammasta hänelle aiheutuu ja selvittämään siitä aiheutuvat käytännön ongelmat. Sopeutumisvalmennusta voidaan toteuttaa kurssimuotoisesti monille saman vamman omaaville henkilöille ja heidän perheilleen tai yksilöllisesti henkilön kotona. (Räty 2017, 509–510.)

Myös palveluseteli on yksi keino, jolla sosiaali- ja terveydenhuollon palveluita voidaan asiakkaille tarjota ja mahdollistaa yksityisten palveluntuottajien tuottamina. Kunta määrittelee ne palveluntuottajat, jotka se hyväksyy toteuttamaan sovittuja palveluita tarvittaessa kunnan asukkaille. Päätösvalta palvelusta ja sen tuottajasta on kunnalla. Palvelusetelillä voidaan toteuttaa kertaluonteisia tai pysyvämpiä palve- luita. Palvelusetelillä voidaan hankkia sellaisia palveluita, jotka ovat palveluntuotta- jan toimesta tuotteistettu ja palvelusetelin käyttäjäasiakas toimii ikään kuin kulutta- jana. (Räty 2017, 668–669.)

Omaishoidon tuki on lakisääteinen erityispalvelu, jota kunnat voivat myöntää, jos sitä hakevalla henkilöllä on tarve kotioloissa toteutettavaan hoitoon ja huolenpitoon, koska hänen toimintakykynsä, sairautensa tai muu vastaava syy sitä edellyttää. Täl- löin omaishoito todetaan henkilölle hänen hyvinvointinsa, terveytensä ja turvallisuu- tensa huomioiden riittäväksi, yhdistettynä muihin sosiaali- ja terveyspalveluihin. Tuen myöntäminen on oltava myös hoidettavan henkilön edun mukaista. Omaishoitajalle järjestetään tarvittaessa hoitoon ja huolenpitoon liittyvää valmennusta ja koulutusta ja tehtävän hoitamiseen tarvittavaa tukea. Omaishoitajalla on oikeus vähintään 2 vuorokautta kuukaudessa pidettäviin omaishoidon vapaisiin ja tälle ajalle voi- daan järjestää sijaishoitoa hoidettavalle henkilölle erillisen toimeksiantosopimuksen mukaisesti. (L 2.12.2005/937, §3–4.)

3.2 Nepsy-piirteisten lasten palveluiden järjestämisestä

Erja Sandberg (2016, 131) on tutkinut väitöskirjassaan sosiaali-, terveys- ja opetus- toimen tukimuotoja ja niiden koettuja vaikutuksia ADHD-oireisten lasten perheissä. Tutkimustulokset osoittivat, että perheet saavat kovin vaihtelevasti tukitoimia eri hal- lintokunnilta ja tukitoimiin vaikuttavana tekijänä on keskeisenä ollut lääketieteellinen diagnoosi tai sen puute. Tutkimuksen mukaan yleisin koulun tarjoama tukimuoto ADHD-lasten koulunkäyntiin oli pienryhmäopetus ja seuraavana oli tukiopetus, jota annettiin säännöllisesti tai tarvittaessa. Ryhmämuotoinen erityisopetus, avustajapalvelut sekä ylös – tai alaspäin eriytetty opetus oli myös mainittu perheiden tukimuotoina. (Sandberg 2016, 222.)

Terveystoimen tukitoimista yleisin oli lääkehoito. Sitä oli saanut 76,9% niistä per- heistä, jotka olivat terveystoimen hoitoa saaneet. Tämän jälkeen, huomattavasti harvemmin (34 perhettä tutkimukseen osallistuneista 208:sta perheestä), mainittiin kuntoutus, joista yleisimpänä toimintaterapia, psykologin ja sairaanhoitajan palvelut ja sopeutumisvalmennus. Terveystoimen osalta perheet olivat maininneet negatiivisiksi asioiksi puutteelliset tiedot ADHD:sta perusterveydenhuollon palveluissa sekä tukitoimien hitauden. Mainintaa oli myös siitä, että terveystoimen palveluja oikeuttivat useammin liitännäissairauksien, kuten mielenterveys- ja käytöshäiriöihin ja aistisäätelyn häiriöt, kuin itse ADHD. (Sandberg 2016, 125–132.) Yksittäisinä tukimuotoina perheiden vastauksissa esiintyivät neuropsykologinen kuntoutus, neuropsykiatrinen valmennus, perheterapia, psykoterapia, sopeutumisvalmennus sekä sairaanhoitajan ja psykologin palvelut. Kehittämiskohteina terveyspalveluille perheet toivoivat nopeampia tutkimusprosesseja ja perheiden arkeen helpottavia tukimuo- toja. Perheiden mukaan lääkehoitoa ja tutkimuksia saa henkilöstön resurssipulan vuoksi odottaa liian kauan, jopa vuosia. (Emt., 131–132.)

Sosiaalitoimen palveluista ADHD-perheiden käytössä yleisin oli sosiaalityö, josta mainittiin toimeentulotuki, perhetyö, perheneuvola ja lastensuojelu. Vammaispalveluista harvakseltaan palveluja oli saatu ADHD-lapsen omaishoidontukena, saattajapalveluina, vaikeavammaisille suunnattuina kuljetuspalveluina ja neuropsykiatrisen valmentajan palveluina. Vammaispalvelun tuottamat palvelut olivat huomattavan vähäisiä, vain kymmenen perhettä (N=208) mainitsivat niitä saaneensa. (Emt, 22.)

Hallintokuntien väliseen yhteistyöhön kaivattiin parantamista ja kolme viidesosaa perheistä toivat esiin, että tätä ei ole olemassa lainkaan. Tyytymättömiä hallintokuntien väliseen yhteistyöhön oli neljä viidestä perheestä. Sosiaalitoimi koettiin vähiten yhteistyötä tekeväksi hallintokunnaksi. Kasvatuksellisia keskusteluja tarjottiin perheille, joissa kasvatuksen ongelmia ei ollut. Paikalliset erot näissä asioissa oli suu- ria. Mainintaa oli myös siitä, että suunnitelmia saatettiin tehdä yhdessä, mutta palvelujen koordinaattorin ja maksajan puute aiheuttivat usein sen, että palveluja ei saatu. Selvät pelisäännöt ja palvelujen koordinointi olikin toiveissa hallintokuntien väliseen yhteistyöhön, jotta kokonaisvaltainen tuki lapselle ja koko perheelle olisi todennäköisempää. Varhaisia tukitoimia ja ennaltaehkäisevän tuen merkitystä ADHD-perheisiin korostettiin tärkeinä tukitoimina koko perheelle ja näistä esitettiin toivetta nimenomaan sosiaalitoimen suuntaan. (Sandberg 2016, 224,227.)

Laura Yli-Ruka ym. (2018) ovat tutkineet sosiaalihuollon vaativuutta ja tarkemmin kohdennettuna monimutkaisia ja sosiaalityöntekijän erityistä osaamista edellyttäviä asiakastilanteita ja todenneet neuropsykiatrisesti oireilevat lapset ehkä vaikeimmin luokiteltavaksi ryhmäksi. Selvitykseen haastateltujen sosiaalityöntekijöiden kommenteissa nousi ongelmaksi se, että diagnosointi ja yhteisen ymmärryksen löytäminen on vaikeaa ja ammattilaiset eivät tunnu tietävän kenen vastuulle lapsen asia kuuluu. Nepsy-piirteisellä lapsella saattaa olla psykiatrisia ongelmia, mutta diagnoosia ei ole, heidän ei nähty selkeästi kuuluvan vammaispalvelun eikä lastensuojelunkaan piiriin. Tämän kaiken keskellä vanhemmat ovat vaikeuksissa, mutta eivät tahdo saada lapselleen tarvittavaa apua mistään, koska eri tahot toteavat, ettei heillä ole tilanteeseen sopivia palveluita tarjolla. Ongelmallisina autettavina nähtiin myös nuoret, joilla ei vielä ole diagnoosia ja jotka itse ovat haluttomia tutkimuksiin ja ottamaan vastaan palveluita. Tarkasteltaessa asiaa asiakkaan näkökulmasta, huomattiin, että palveluiden tarjoamisessa toimitaan kovin organisaatiolähtöisesti, eikä lapsen ja hänen perheensä etu ja tarvitsemansa avun saamisen helppous ole etusijalla. Myös taloudelliset tekijät vaikuttavat päätöksentekoon. (Yli-Ruka ym. 2018, 17–18.)

Valtion Sosiaali- ja terveyspalvelu- (SoTe) uudistuksen valmistelussa (2015–2019) palvelut jaettiin peruspalveluihin ja erityis- ja vaativimman tason palveluihin. Jälkimmäisten näkökulmasta selvitettiin asiakkaiden kokemuksia sosiaalipalveluiden saajina. Asiakkaat kokivat joutuvansa itse kantamaan vastuun palveluiden kokonaisuudesta. Palveluiden tuottaja saattaa muuttua ja vastuutyöntekijä vaihtaa työpaikkaa. Asiakkaiden mielestä palvelut olivat edelleen liian diagnoosikeskeisiä ja he toivoivat, että heidän avun tarvettaan ja elämäntilannettaan katsottaisiin laajemmin haasteiden ja oireiden kautta. Erityisesti tämä tuli esiin neuropsykiatrisesti oireilevien tai harvinaista sairautta sairastavien lasten vanhempien kokemuksissa, joissa tuli esiin, että palveluita ja apua on vaikea lapselle ja perheelle saada, jos ei ole diagnoosia. (Särkikangas & Tapiola 2017, 60.)

Erikoissairaanhoitoa tarvitsevien 5-12-vuotiaiden määrän on tutkittu lisääntyneen vuosien 2011–2015 välillä 22%. Yleisimpiä erikoissairaanhoitoon ohjautuvien lasten ongelmia ovat aktiivisuuden ja tarkkaavuuden häiriöt, käytöshäiriöt, uhmakkuushäiriöt, tunne- ja ahdistuneisuushäiriöt, sosiaalisten vuorovaikutustilanteiden häiriöt ja masennus. (Huikko ym. 2017, 4.) Puolestaan neuropsykiatrisen diagnoosin saaneiden lasten määrää ja sen kasvua tutkittaessa selvisi, että viiden vuoden aikana (2008–2012) näiden lasten määrä oli noussut 10–12 vuotiaiden ikäluokassa 48% ja 13–16-vuotiaiden ikäluokassa 61% (Lämsä ym. 2015, 33).

Suurimmassa osassa sairaanhoitopiireistä on olemassa auki kirjoitettuja hoitoketjukuvauksia, joissa neuropsykiatrisesti oireilevien lasten ja nuorten hoidon prosessi on kuvattuna. Hoitoketjukuvausten avulla on pyritty muuttamaan toimintakäytäntöjä, parantamaan yhteistyötä eri toimijoiden välillä, selkeyttämään työnjakoa perusterveydenhuollon, erikoissairaanhoidon ja vammaispalvelun välillä sekä vähentämään ”turhia” lähetteitä. On kuitenkin todettu, että hoitoketjun olemassaolo ei vielä takaa, että se toimii. Monissa sairaanhoitopiireissä tehdyt hoitoketjut eivät ole käytössä, koska palvelut perustasolla ovat puutteellisia tai terveyskeskusten henkilökunta vaihtuu usein. Myös hoitoketjujen kuvaukset tarvitsisivat säännöllistä päivittämistä Ja jatkuvuutta perustason henkilöstön kouluttamiselle. (Lämsä ym. 2015, 25–26.) Myös yleisemmin lasten mielenterveyshäiriöiden hoitoa ja kuntoutuksen järjestä- mistä selvitettäessä on nähty, että hoitoketjut selkiyttäisivät myös toimijoiden yhteistyötä (Huikko ym. 2017, 145).

Lämsän ja hänen työryhmänsä haastattelemat erikoissairaanhoidon ylilääkärit totesivat, että perusterveydenhuollolla ei lakien velvoitteista huolimatta ole aina tarkoituksenmukaisia palveluita neuropsykiatrisesti oireilevien lasten ja nuorten tarpeisiin, vaan usein puutteita ilmenee ajan, resurssien sekä osaamisen alueilla. Erikoissairaanhoidon ylilääkärien sanoma oli, että perusterveydenhuollon osaaminen liittyen neuropsykiatrisiin häiriöihin on haavoittuvaa ja liian vähäistä. Kehittämisehdotuksena kaivattiin kuntoutusohjaajien työnkuvaa perusterveydenhuollon tueksi, jolloin pystyttäisiin ohjaamaan neuropsykiatrisia lapsia, nuoria ja heidän perheitään koulu- ja kuntoutuspolulla, auttamaan kriisitilanteissa ja toteuttamaan niin sanottua jalkautuvaa psykiatrista hoitoa kyseisen asiakasryhmän tarpeisiin. (Lämsä ym. 2015, 51– 54.)

Neuvola- koulu- ja opiskelijaterveydenhuollon asetuksessa (A 338/2011) edellytetään, että erityisen tuen järjestämiseksi kyseisten toimijoiden on laadittava yhteistyössä lapsen ja hänen perheensä kanssa yksilöllinen hyvinvointi- ja terveyssuunnitelma. Tähän suunnitelmaan on määritelty kirjattavaksi lapsen tuen tarve, asiakaslähtöiset tavoitteet, yhdessä suunniteltu tuki sekä suunnitelman seurannan sisältö. (Sosiaali- ja terveysministeriö 2009, 66.) Erikoissairaanhoidon puolelta tämä on koettu toimivan erittäin heikosti (Lämsä ym. 2015, 51).

Lasten mielenterveyspalvelujen selvityksessä haastateltiin myös terveyskeskuslääkäreitä. Heidän mielestään edellytyksenä lasten ongelmien hoitamiseksi kattavasti perustasolla, olisi lisättävä peruskoulutusta lääkäreille ja perustason työntekijöille. Lasten mielenterveyshäiriöiden tunnistamiseen ja tutkimiseen sekä perustason hoitomenetelmien käyttöön kaivattiin lisäkoulutusta, jotta olisi mahdollista kattavasti hoitaa lasten mielenterveysongelmia perustasolla. (Huikko ym., 145.)

3.3 Lasten monitoimijainen palvelutarpeen arviointi

Jokaisella sosiaalihuollon palveluja tarvitsevalla henkilöllä on sosiaalihuoltolain nojalla oikeus sosiaaliviranomaisen tekemään palvelutarpeen arviointiin, jossa tarkastellaan hänen palvelun tarvettaan ja haasteitaan. Ainoastaan silloin, jos palvelutarpeen arviointi nähdään ilmeisen tarpeettomana, sen tekeminen voidaan sivuuttaa. Palvelutarpeen arviointi on lain mukaan aloitettava viipymättä ja suoritettava ilman aiheettomia viivästyksiä. Jos asiakkaalla on kiireellisen avun tarve, apu on järjestettävä hänelle heti. Asiakkaalle on myös kerrottava hänen oikeutensa ja velvollisuutensa sekä ne erilaiset palveluvaihtoehdot, joita hänen tilanteeseensa voidaan lain- säädännön perusteella tarjota. (L 30.12. 2014/1301, §36.)

Sosiaalihuoltolaissa todetaan myös, että jos palvelutarpeen arvioinnissa todetaan henkilön tuen tarve, on työntekijöiden määriteltävä, onko tarve tilapäinen, toistuva vai pitkäaikainen. Niille henkilöille, joiden tuen tarve on luonteeltaan tilapäistä, on pyrittävä oikea-aikaisten ja riittävien tilapäisten palveluiden avulla ehkäisemään tarve pidempiaikaisempaan tukeen. Puolestaan jatkuvan ja toistuvan tuen tarpeen ilmetessä, on henkilölle järjestettävä palveluita niin, että tavoitteena on yhdessä sovitun määräajan jälkeen tilanne, jossa henkilö on kykenevä selviytymään itsenäisesti elämästään ja tukitoimet on mahdollista lopettaa. Pysyvän tai pitkäaikaisen tuen tarpeessa oleville asiakkaille on järjestettävä tukea niin, että palveluiden jatkuminen tulee turvattua, ellei ilmene, että palvelun muuttaminen on henkilön edun mukaista. (L30.12.2014/1301, §37– 38.)

Sosiaalihuoltolaissa (L30.12.2014/1301, §11) tarkennetaan konkreettisesti lähtökohtia erilaisten palvelujen tarpeen arviointiin, joka puolestaan vahvistaa asiakkaiden oikeusturvaa. Laki varmistaa sen, että asiakkaiden tarpeisiin voidaan vastata monilla eri palveluilla, eikä asiakasta voida sulkea avun ja tuen ulkopuolella vain sillä perusteella, ettei kunnassa ole tiettyä palvelua tarjolla. Laki takaa myös sen, että asiakkaalla on oikeus saada apua ja palvelua, jos hänellä on tuen tarve olemassa. (Sosiaalihuoltolain soveltamisopas 2017, 38.) Kyseisen lain mukaisia (36§) palvelutarpeen arviointeja tehdään kaikenikäisten ihmisten tilanteissa, niin aikuisten, vanhusten kuin lastenkin. Tässä opinnäytetyössä palvelutarpeen arvioinnilla tarkoitetaan lapselle ja hänen perheelleen tehtävää palvelutarpeen arviointia.

Kaikissa lasta koskevissa sosiaalihuollon toiminnoissa on sosiaalihuoltolain mukaan ensisijaisesti huomioitava lapsen etu (L 30.12. 2014/1301, §5). Lapsen ja hänen perheensä tultua sosiaalihuollon asiakkaaksi, heillä on oikeus saada riittävän laaja ja ammattimaisesti tehty palvelutarpeen arviointi omasta tilanteestaan. Tämä on tärkeä lähtökohta asiakaslähtöiselle ja laadukkaalle sosiaalityölle. Palvelutarpeen ar- vioinnissa kartoitetaan sosiaalihuollon omien palvelujen tarpeen lisäksi myös niiden palvelujen tarve, jotka ovat muiden hallintokuntien vastuulla. Jotta annettu tuki lap- selle ja hänen perheelleen olisi mahdollisimman tehokasta ja vaikuttavaa, on tarkoi- tuksenmukaista pyrkiä koordinoimaan ja saattamaan yhteen eri toimialojen tukitoimet ja palvelut. (Saastamoinen 2016, 170–171.) Sosiaalihuoltolain mukaisen palve- lutarpeen arvioinnin yhteydessä on tarvittaessa arvioitava myös lastensuojelun tarve, ellei lastensuojelun tukitoimia todeta ilmeisen tarpeettomiksi (L 13.4.2007/417, §26).

Vierulan ym. (2019) tekemän tutkimuksen mukaan monitoimijaiseen, lapsen ja hänen perheensä palvelutarpeen arviointiin liittyy pulmakohtia. Työnjakoa selvitettäessä ilmeni kolme ongelmakohtaa. Työn rajaaminen oman työn ja monialaisen työskentelyn välillä aiheutti pulmia. Sitä aiheutti se, että työntekijöillä ei ollut riittävää tietoa muiden työtä raamittavasta lainsäädännöstä ja ongelmanratkaisutavat vaihtelivat toimialojen kesken. Toiseksi työntekijän oman perustehtävän muodostamaa asiantuntijuutta oli vaikea soveltaa monialaisessa työskentelyssä. Myös epäselvyyttä ilmeni eri hallintokuntien välisissä vastuukysymyksissä. (Vierula ym. 2019, 296–298.)

Monialaisessa yhteistyössä voi olla vaikea hahmottaa, milloin on tarkoituksenmukaista hyödyntää toisistaan eroavaa, moniammatillista asiantuntijaosaamista ja milloin ammattiryhmien sisäiset konsultaatiot olisivat käyttökelpoisempia. Ei kuitenkaan riitä, että monialaista yhteistyötä tekevät työntekijät pyrkivät ratkaisemaan näitä pulmia, vaan on syytä ratkaista rakenteellisia ongelmakohtia, jotta eri ammattilaisten välinen tiedonvaihto on mahdollista parhaiten. Jos näitä rakenteellisia vaikeuksia ei selvitetä tai korjata, voi ilmetä loukkaantumisia, keskinäisiä jännitteitä, ja kasvavaa epäluottamusta työntekijöiden ja eri ammattikuntien välille. Pelkkä monitoimijaisten rakenteiden olemassaolo ei vielä takaa sitä, että monitoimijainen palvelutarpeen arviointi onnistuu, vaan tärkeää on se, miten tätä toimintaa palveluissa ja palvelurakenteissa mahdollistetaan. Monitoimijaisen toiminnan johtaminen, työnjaon selkeys, yhteisen tiedon tunnistaminen sekä työntekijöiden omien orientaatioiden tunnistaminen ovat näiden tutkijoiden mukaan erityisen tärkeitä asioita tässä työskentelytavassa. (Emt., 296–298.) Silloin kun yhteistyö onnistuu, se saa aikaan lapsen, hänen perheensä ja monialaisen ammattilaisten joukon välille aitoa dialogia ja näkökulmien yhdistäminen on mahdollista. Yhdessä tekeminen, osallistuminen, toisten kuunteleminen, oppiminen ja oman näkökulman ja osaamisen antaminen yhteiseen käyttöön on tämän monitoimijaisen yhteistyön edellytys. (Petrelius ym. 2017,12.)

Esteinä moniammatilliselle yhteistyölle voi Vierulan ym. (2019, 299) mukaan olla se, että toiminnan tavoitteista ei saada muodostettua yhteistä ja jaettua käsitystä ja se, että oman asiantuntija-alueen kysymysten jakamista mahdollistavia rakenteita ei ole olemassa. He myös korostavat, että moniammatillisuudessa voidaan nähdä myös epäonnistumisen mahdollisuuksia. Jotta näitä pystyttäisiin välttämään, olisi heidän mukaansa syytä tehdä kriittistä ja tarkkaa pohdintaa siitä, missä tilanteissa monialainen palvelutarpeen arviointi on tarkoituksenmukaista, keiden toimijoiden siihen kulloinkin on tarpeen osallistua ja missä määrin monialaisesta yhteistyöstä on siihen osallistuneille tahoille, lapsi ja perhe mukaan lukien, ollut alkuperäisten tavoitteiden mukaista hyötyä. Ilman asianmukaista tukea, riittävää osaamista ja hyvää työnjakoa monialainen työ voi kääntyä myös itseään vastaan.

TULOKSET (Saartenoja, yamk-opinnäyte)

Sosiaalipalvelut

  • sosiaalipalveluissa ilmoitus yleensä sosiaalihuollon tarpeesta, harvemmin lastensuojelusta
  • yleensä ei ole vielä diagnoosia
  • palvelutarpeen arviointi 3 kk:n sisällä
  • erityistä tukea tarvitseva lapsi; peruspalvelut ei pysty vastaamaan?
  • sosiaalipalveluissa määritellään erityisen tuen lapsi tapauskohtaisesti; miten kolmiportainen tuki???
  • arviointi tehdään parityönä, taustalla lapsiperheiden sosiaalipalveluiden tiimi
  • voivat olla jo jonossa esim perheneuvontaan
  • tulevat siinä vaiheessa, kun muilla toimijoilla keinot loppu
  • palvelutarpeen alkuarvioinnin tuloksia
    • vakan ja koulun tuki riittää
    • ohjataan kasvatus- ja perheneuvontaan
    • siirtyvät vammaispalveluiden piiriin
    • lapsiperheiden sosiaalipalveluiden asiakkuuteen, esim. perhetyö, vanhemmuuskeskustelut
    • joskus pelkkä keskustelu riittää, vanhemmat saavat ideoita ja keinoja, voi toimia jo omana interventiona
  • palvelutarpeen alkuarvioinnin yhteenveto
    • palveluiden tarve
    • kaikkien arviot
    • yhteistyötahojen näkökulmat
    • perheitten näkökulma
    • meidän oma yhteenveto, mitä perhe tarvitsisi, mistä hyöytyisivät
  • sosiaalihuollossa tehdään kokonaisvaltainen kartoitus
  • päivitys??
  • ohjaaminen erikoissairaanhoitoon??

Vammaispalvelut

  • vammaispalveluiden palvelutarpeen arviointiin ohjaudutaan pääsääntöisesti lasten neurologialta tai laspen- ja nuorten psykiatrialta, jolloin valmis tai alustava diagnoosi määriteltynä
    • lähetteessä suositus jatkopalveluista
    • palveluiden toteuttaminen siirretty erikoissairaanhoidosta vammaispalveluun
  • yhteydenottoja myös lapsiperheiden sosiaalipalveluista ja koulusta
  • alle kouluikäisten lasten kuntoutusohjaus toteutetaan kuntoutusohjausyksikössä (tässä kaupungissa)
  • palvelutarpeen arvioinnin toteutus
    • työparityöskentely mahdollista, vammaispalvelutiimi ja nepsy-tiimi tukena
    • nepsy-tiimissä perusterveydenhuollon psykiatri, perheneuvontapalveluista psykologi, vammaispalveluiden johtaja ja neuropsykiatrinen valmentaja
    • nepsy-tiimi toimii konsultatiivisena tukena, laajempi näkökulma lapsen tarpeille
  • palvelut myönnetään pääsääntöisesti sosiaalihuoltolain perusteella, lain mukaan palvelukokonaisuus rakentuu joko yleis- tai erityislain nojalla riippuen, kumpi paremmin toteuttaa asiakkaan etua
  • vammaispalveluissa ei käytetä termiä palvelutarpeen arviointi vaan palvelut kartoietaan palvelusuunnitelmalomakkeen mukaisesti palvelusuunnitelmapalaverissa
  • mukaan tarvittaessa esim. lapsiperheiden sosiaalipalvelu, erikoissairaanhoito (lasten tai nuorten psykiatria, lasten neurologia), lastensuojelu ja koulu
  • vammaispalvelu erityispalveluna järjestää erilaisia palveluita, kuten autismikuntoutusta
  • lähtöajatus selvittää elämäntilanne ja sopivat palvelut posiitivisen muutoksen aikansaamiseen
  • palveluita kartoitetaan omista työmuodoista, yhteistyötahjojen tarjoamista palveluista tai ostopalveluista
  • myöntämispäätöksen tekee joko työntekijä yksin tai yhdessä vammaispalvelutiimin kanssa
  • palvelusuunnitelmaa päivitetään ainakin kolmen vuoden välein
  • vammaispalvelu osallistuu väliaikoina tarvittaessa perheen neuvotteluihin lapsiperheiden palveluissa, lastensuojelussa, erikoissairaanhoidossa, koulussa tai palveluntuottajien yksiköissä
  • vammaispalvelussa asiakkaat ovat pitkäaikaisia pääasiassa

Asiakaslähtöisyys

  • perhe ja lapsi ikätasonsa mukaan mukana, yksilöllisyys
  • vahvuudet, voimavarat ja haasteet selvitetään, tuki ja palvelut mietitään yhdessä
  • vakassa ja koulussa voi olla jo erilaisia tukimuotoja
  • rinnalla kulkija, selvittäjä, kartoittaja, sanoittaja, palveluohjaaja
  • perhetyö voi toimia sanoittajana ja auttaja perheen ja erikoissairaanhoidon työntekijöiden välillä, tukena myös kotona
  • perhetyö voidaan aloittaa palvelutarpeen arvioinnin yhteydessä, jalkautuminen ja konkreettisia keinoja heti käyttöön, nepsy-osaaminen tärkeää
  • koulutusta tarvitaan
  • yhteistyötahojen aikataulutus vaikeaa, sosiaalihuoltolaki edellyttää monialaista palvelutarpeen arviointia ja määrittää ajan
  • mitä sovittuja tapaamisia on jo, esim lääkärin tapaaminen vasta neljän kuukauden kuluttua, lomake??
  • asiakkaalla on oikeus hyvään palveluun

Monitoimijainen yhteistyö

  • lapsi tärkein toimija
  • perheen osallistuminen välttämätöntä
  • tarvitaan riittävä asiantuntemus lain mukaan
  • yhteiselle työlle ei ole valmista mallia, asiakaslähtöisesti
  • päällekkäinen työ
  • kotikäynti sosiaalityö ja vammaispalvelu yhdessä tai kasvatus- ja perheneuvonnan kanssa
  • konsultaatiot
  • avopediatri?
  • pitkät jonot

Diagnoosi

  • diagnoosi tai sen puute vaikuttanut tukitoimien saamiseen useiden vuosikymmenien ajan
  • palvelutarpeen arviointiin tullaan haasteiden ei diagnoosin takia
  • vakassa ja koulussa saattaa jo olla tukitoimia
  • yleensä haetaan tukea perheille, tutkimuksiin pääsy kestää
  • jos diagnoosi on, tulevat harvoin
  • miten ohjata tutkimuksiin?
  • ensisijaiset palvelut: perheneuvonta? psykologi?
  • sosiaalihuollon palveluihin tulisi tulla vasta kun perustpalvelut, esim koulun tukitoimet, todettu riittämättömiksi

Palvelujärjestelmän pirstaleisuus

  • sosiaalipalvelut ja vammaispalvelut saman katon alla, helpottaa yhteistyötä
  • vammaispalvelu on erityispalvelu, joka järjestää spesifejä palvleuja useimmiten diagnoosin perusteella
  • sosiaalipalvelut ovat yleisiä palveluja, kohderyhmänä kaikki, vanhemmuuden tukeminen ensisijaista
  • ei ole valmista palvelukokonaisuutta tai toimijaa
  • diagnoosin selvittäminen ei aina ole ainoa tarve
  • vakan ja koulun työ jää niiden seinien sisälle, ne pitäisi siirtää myös koteihin
  • ammattilaiset katsovat asiaa oman ammattinsa kautta, poikkihallinnollinen työ on vähäistä
  • professio lähtökohtana
  • kuka seuraa lääkitystä, sosiaalipalveluiden ja terveyspalveluiden yhteinen näkemys?
  • hoitoketjujen kuvaus ei auta pekästään, ihmiset vaihtuu, niitä ei käytetä
  • jos esh lähettää takaisin sosiaalipalveluihin
  • vastuun pallottelu, määrärahakiistat, monimutkaiset päätöksentekoprosessit, kokonaisvastuun kantamisen puutteet
  • ohjauksen ja neuvonnan järjestäminen, yksi puhelinnumero, vertaistukitoiminta
  • kuntoutusohjauksen malli?
  • psykiatrinen sairhaanhoitaja kuraattorin työpariksi
  • konsultaatiotapu esh:sta
  • psyksh mukaan kotikäynnille
  • peruspalveluiden tulee kattavat, että erityispalveluihin ohjautuvat oikeat henkilöt
  • psykologi- ja perheneuvontapalvelut auttavat peruspalveluissa, eivät siirtyisi lastensuojeluun ja sosiaalihuoltoon
  • perheneuvolan rooli!!
  • sosiaalihuollon järjestelmä ei pysty toteuttamaan kaikkia tarpeita
  • palveluita ei kuitenkaan saa ilman diagnoosia
  • vakassa ja koulussa ei edellytetä diagnoosia, vammaispalvelut ja esh edellyttää

Johtopäätökset

Se, että eri hallintokunnilla on lakiin kirjatut velvoitteet tuottaa palveluita ja etsiä vaih- toehtoja asiakkaiden tarpeiden mukaisiin ratkaisuihin palvelujen järjestämisessä nä- kyy haastateltavien työn tavoitteena. Sosiaalihuoltolaki (L 30.12.2014/1301, § 41) myös velvoittaa sosiaalihuollon palvelutarpeen arvioinnissa kartoitettavaksi oman hallinnonalan palveluiden tarpeen lisäksi myös niiden palveluiden tarve, jotka ovat muiden hallinnon alojen vastuulla. Tutkimustulosteni mukaan monitoimijainen yh- teistyö edellyttää eri hallintokuntien edustajien osaamisen yhdistämistä ja paneutu- vaa työskentelyä ja siinä korostuu ajatus siitä, että ideaalitilanteessa kaikki palvelu- tarpeen arviointiin osallistuvat viranomaiset, yhteistyössä lapsen ja perheen kanssa, puhaltavat yhteen hiileen

Vastaa

Vieritä ylös